luku 1

Meri raivosi kuin villiintynyt tiikeri. Kylmä tuuli puhalsi hiukset kasvoiltani ja tunsin kun tyrskyt löivät niihin. Äiti oli aina varoittanut myrskyllä vedessä olemista. En kuitenkaan pelännyt vettä. Se oli kuin kesyttämätön ystävä, joka oli joskus tyyni ja silkinsileä ja joskus raivopäinen ja vaarallinen. Pidin enemmän raivokkaasta merestä. Sen tyrskyt olivat niin kauniita ja virtaukset voimakkaita ja vaarallisia.

Istuin paljaalla kivellä, joka oli kulunut jo aivan pieneksi. Laskeuduin varovasti kiveä alas, kunnes kosketin vettä. Silloin ponnistin ja hyppäsin keskelle tyrskyjä. Äiti olisi sanonut, etten saisi hypätä keskelle kiviä, mutta tunsin tämän poukaman kuin omat taskuni. Ja sitä paitsi äiti ei ollut täällä.

Maailma muuttui hiljaiseksi kun sukelsin syvyyksiin. Enää kuului vain hiljaista huminaa. Sukelsin pohjaan pienelle hiekka-alueelle. Kävin siihen makaamaan ja näin vähän valoa yläpuoleltani. Kun ajattelin valoa, mieleeni tulvahtivat linnut, ilma ja puut. Vedin vahingossa vettä nenään kuin olisin halunnut sen olevan ilmaa. Syöksähdin pintaan hätäisesti. Heilautin märät hiukseni selän taakse ja haukoin happea. Olisin pystynyt olemaan veden alla vaikka kuinka pitkään. Itseasiassa ennätykseni oli tunti. Olin jo tarpeeksi vanha tietääkseni, että normaali ihminen pystyy olemaan vain 4 minuuttia hengittämättä. Siksi tiesin myös, että olin erilainen kuin muut. En ollut hyvä kouluaineissa enkä liikunnassa, mutta uiminen oli vahvuuteni. Koulun uimatunneilla olin aina ensimmäinen joka oli uinut altaan päästä päähän, enkä ollut edes väsynyt. Muitakin erikoistaitoja minulla oli. Pystyin näkemään erityisen hyvin vedessä ja pimeässä. Mutta minulla oli vain yksi ongelma näiden taitojen hyödyntämisessä. Ensinnäkin äitini kammosi vettä yli kaiken ja ei meinannut päästää minua koskaan veteen. Toiseksi, minun piti näyttää aivan tavalliselta, koska jos olisin veden alla yli 3 minuuttia, muut epäilisivät jotain. Siksi vain tässä poukamassa sain olla rauhassa.

Sukelsin vielä kerran syvyyksiin. Menin tällä kertaa todella syvälle, kunnes paine alkoi tuntua inhottavalta. Olin menossa takaisin pintaan, kun näin silmänurkastani valon välähdyksen. käännyin salamannopeasti valoa kohti. Se vilahti piiloon kivien taakse, mutta näin vihreän pyrstön hennon hohteen. Syvänmeren kala on kai eksynyt pintaan. Jatkoin nousua ja lopulta rikoin vedenpinnan. Minun pitäisi mennä takaisin ennen kuin äiti kerkeäisi huolestua ja soittaa poliisit perääni.

Kuivasin märät hiukseni pyyhkeeseen ja riisuin märät vaatteet. Vetäisin päälleni topin ja hameen ja lähdin kohti kotia paljain jaloin. Kotiimme johtava polku mutkitteli keskellä kiviä, mutta pian pääsin kunnolliselle tielle. Kävelin sen päähän ja näin talomme. Se oli vanha ja valkoinen puutalo, jonka ikkunankarmit olivat rapistuneet ajan myötä. Nousin portaita pitkin tammiselle ovelle. Se oli aivan hytinoven näköinen ja merensininen. Aukaisin oven ja hiipailin sisälle. Minun pitäisi saada vaatteeni pyykkiin ennen kuin äiti huomaisi minut. Hiippailin pitkin yläkerran portaita kun äitini huusi:
"Äläpäs hiippaile minnekään! Saat siivota heti paikalla jättämäsi kurajäljet!"
Olin unohtanut pyyhkiä jalkani.
Heitin vaatemytyn pyykkikoriin ja menin siivoamaan kuran. Äitini oli tiukka nainen, mutta hän osasi olla välillä tosi pöhkö. Nytkin hän yritti saada tietokoneensa tottelemaan sormiensa alla. hän paineli näppäimiä hapuillen ja turhautui. Katsoin mitä hän oli yrittänyt tehdä. Hän oli yrittänyt päästä sähköpostiinsa, mutta oli ilmeisesti unohtanut salasanan. Naurahdin jutulle ja siivosin sotkuni. Nyt äitini teki ruokaa. Muistutin hänelle, että en halunnut hiuksia ruokaani, joten hän haki hiussoljen ja laittoi sen Vaaleanruskeisiin hiuksiinsa. Minä olin ilmeisesti perinyt isäni hiukset, koska ne olivat vaaleat ja pitkät. Mutta silmäni olivat äitini silmät. ne olivat violetit.

Söin ruokani ja juoksin portaat ylös huoneeseeni. Huoneeni seinät olivat merensiniset ja huonekalut olivat meriaiheisia ja valkoisia. Huoneeni ikkuna oli iso ja se osoitti merelle päin. Ikkunan vieressä oli penkki jossa oli nalleja ja kaiken karvaisia pehmoleluja. Yöpöydällä oli perheemme kuva kun se oli ollut vielä koossa: Äiti,isä,minä ja kaksoissiskoni Siehera. Äitini oli kertonut, että kun minä ja Siehera olimme aivan pieniä, isä oli mennyt Sieheran kanssa uimaan ja kummatkaan eivät olleet palanneet kotiin. Siksi kai äiti pelkäsi vettä.
Rojahdin sängylleni rättiväsyneenä ja suljin silmäni. Aallot tanssivat suljettujen silmäluomieni alla. Pian vaivuin uneen, enkä herännyt ennen kuin aurinko nousi sumuisten kumpujen takaa.